Myöhäinen lounas Hesburgerissa. Viereisessä kassajonossa myyjä heittää huulta asiakkaan kanssa, kuuluu naurua, munkin on pakko sanoa omalle myyjälle, kun on minun vuoroni, että teillä on täällä hyvä meininki. Seuraava asiakas ja myyjäpari taas eivät kohtaa millään tasolla. Asiakas on nuori mies, joka tilaa kahdet ranskalaiset ja normi kokiksen niin hiljaa hiljaa ettei myyjä, jolla on kuuloke toisessa korvassa, kuule. Mies häpeää sitä että joutuu sanomaan uudelleen. Katseet eivät kohtaa. Sosiaalisen ahdistuneisuuden määrä on suuri, mutta huomaan miten tärkeä sosiaalinen tilanne asiakaspalvelutilanne oikeastaan on. Mun ruokani tuodaan pöytään. Myyjällä on lämmin katse suoraan silmiini, koen tulleeni huomatuksi. Kiitän iloisesti. Katson ympärilleni. Meitä asiakkaita on 11. Kaikkien paitsi yhden rintamasuunta on sama, ettei vain joutuisi katsomaan ketään silmiin. Se yksikin tuijottaa koko ajan puhelinta, kuten 7 muuta. Yksi tuijottaa läppäriä. Ja meidän kaikkien päällimmäinen tavoite on syödä. Viereisessä pöydässä ehkä lukioikäinen tyttö saa puhelun. Hän ei esittäydy, kysyy vaan, kuka siellä on. Sen jälkeen alkaa vuodatus ja itku, siitä kuinka maanantaina hänelle on määrätty ruotsin koe, mutta jota hän ei osaa ja josta hänelle tulee heti paha mieli ja äiti mieleen. Äiti, joka kohteli häntä huonosti ja sai sen pahan mielen aikaan ilmeisesti kiusaamalla ainakin niistä ruotsin taidoista. Itkuisuus vaihtuu kuitenkin äkkiä toiveikkuuteen, siinä oli pientä draamallisuutta mukana. Puhelimen toisessa päässä luvataan pistää hösseliksi. Onhan perjantai ja kello lähenee kaksi. Koko Hesburger kuuntelee puhelua, mutta kukaan ei tuo sitä millään tavalla esille. Eihän toisten puheluita saisi kuunnella vaikka kaikkia ne kiinnostaa muuten hiljaisessa ravintolassa. Puhelu on jotenkin osuva tilanteeseen. Avunpyyntö. Sitten toinen ehkä vähän vanhempi korkeintaan parikymppinen nainen lähtee sanomatta sanaakaan. Hänen mustassa angstisessa takissaan lukee takana "Normal people scare me." Tilanne on lähellä kliimaksiaan, kunnes huomaan syrjässä olleen pöydän, jota ennen aiemmin nähnyt. Siellä istuu aikuinen nainen ja teini-ikäinen tyttö. He keskustelevat vauhdikkaasti, mutta siitä ei kuulunut hiiskaustakaan, sillä he ovat kuuroja ja puhuvat viittomakielellä. Heillä on tiivis katsekontakti, he näkevät ja kuulevat toisensa. He ovat läsnä tässä ja nyt. Siihen ei tarvita ääntä eikä varsinkaan digitaalisia laitteita. Heidän keskusteluaan oli ilo seurata se lyhyt hetki, minkä vietin tarjotintani tyhjentäen. Se, että ihmiset kohtaavat, antaa iloa muillekin ympärillä! Se, että he välttelevät, saa muutkin välttelemään. Miksi emme jakaisi iloa muillekin?
Viikko sitten matkustin lähijunalla Helsingissä. Kello oli 8:30 arkiaamuna, ja juna oli hyvin täynnä. Siitä huolimatta se oli lähes hiirenhiljainen. Suurimmalla osalla oli korvillaan kuulokkeet, joiden malleja ehdin kartoittaa 10 minuutin matkan aikana ainakin viidet erilaiset, ja sen lisäksi eri värisiä koko pään peittäviä kuulokkeita, "kypäriä", näkyi kolmet. Ymmärrän, ettei aina aamuisin jaksa olla sosiaalinen ja jutella kenelle tahansa. Ymmärrän, ettei sitä vaan aina jaksa. Mutta tajuan nyt, että kyse ei ole yhdenkään ihmisen jaksamisesta, ei koko junallisella ihmisiä voi olla huono päivä. Kyse on kulttuurista, joka on syntynyt pelottavan nopeasti. Kasvokkain puhumattomuuden kulttuurista ja laajenevasta sosiaalisesta ahdistuneisuudesta julkisilla paikoilla. Harva enää uskaltaa tehdä aloitteita ja alkaa jutella jollekin, vaikka yksinäisyys suorastaan huutaa huomiotaan, kuten tuolla junassa. Ilmassa oli epämiellyttävän teennäinen ja ahdistava "haluan olla rauhassa, älä vain katso minua" olo, ja olin huojentunut, kuten kymmenet muut, että tuo pakollinen matka muiden, jotka eivät halua olla kanssasi samassa paikassa, loppui. Lähijunissa, jossa konduktöörikään ei enää iloisesti puhuttele kaikkia, on nykyään hämmentävän ikävä ilmapiiri. Oletteko huomanneet? Olen viimeisen puolen vuoden aikana tullut konkreettisella tasolla erittäin tietoiseksi siitä, että ilmapiiri ja muiden kantama tunnetila ja energiat tarttuvat. Siksi on tärkeä tiedostaa oma vaikutuksensa muihin. "Mieti mitä tulee tilaan kun sinä tulet tilaan." -filosofi Esa Saarinen Kirjoitan tätä viestiä pitkänmatkan bussista, jossa jokaisella penkkirivillä istuu joku. Yksin. Muutamat ovat joutuneet istumaan jonkun viereen. Minun viereeni tuli nuori nainen, joka pitkään arpoi käytävällä mihin menee. Otin häneen katsekontaktin ja ennen kun ehdin toivottaa hänet tervetulleeksi, hän kysyi, saako viereeni tulla. Tottakai! Hyvät ihmiset. Älkää pelätkö toisianne. Tilanne on absurdi: haluamme toistemme seuraa niin paljon, että olemme ajaneet itsemme loukkuun. Toisten seura jännittää meitä entistä enemmän, kiitos niin sanotun 'sosiaalisen' median. Toki tekin nyt luette tätä netistä sen sijaan, että näkisitte aidosti ihmisiä. Ehkä joku muutos aitoon kohtaamiseen kuitenkin tarvitaan, ennen kuin maailma ympärillämme muuttuu liian pelottavaksi? Hyvä saa aikaan hyvää, joten miten olisi, jos toisimme yhdessä iloa myös juna- ja bussimatkoillemme? Kuka rohkenee olla se eka, joka avaa suunsa julkisilla paikoilla?
"Maailmassa ei olisi lentokoneita, jos kukaan ei olisi rohjennut pitää lentämistä mahdollisena. Nykyään lentokoneet ovat jo itsestäänselvyyksiä, mutta niitä jotka ensimmäisenä olivat uskaltaneet tuoda ajatuksen esille oli pidetty hulluna." - psykologi Thorwald Dethlefsen
Nuoruudessani kännyköitä pidettiin mahdottomina. Nyt elämää ilman niitä. Emmehän muutu tunteettomiksi roboteiksi?
P.S. Minä en ainakaan ole ns. Normaali. Kuka mielestään on? Mutta en ala pelkäämään ihmisiä. En suostu siihen.
