"Mä tulen varmaan lopun elämääni olemaan tälläinen."
Kuulin tässä hiljattain tuon väittämän ja se särähti korvaani pahemman kerran. Kuulin myös sen, että riittävän pahoille sosiaalisille peloille ja alkaneelle paniikkireaktiolle ei kuulemma vaan voi mitään.
Saatan sohaista tällä tekstillä muurahaispesää, mutta väitän, että jos paniikkireaktio alkaa, sen voi pysäyttää, kun löytää siihen oikean tavan. Olisi hyvä opetella pysäyttämään kasvava paniikki, ennen kun se menee liian pahaksi. Omat ajatuksemme nimittäin pahentavat monia kehollisia reaktioita ja tietysti myös päinvastoin. Mielemme on fiksumpi kuin luulemmekaan ja aivomme mukautuvaiset ihan hautaan asti. Ihminen on niin kompleksi paketti, että sen lopullisuudesta ei voi sanoa yhtään mitään. Lääketiedekin ottaa hyvin kapean kaistaleen huomioon ihmisen hyvinvoinnissa, eikä aina huomioi kokonaisuutta. Lääketiede keskittyy lääkkeelliseen hoitoon, vaikka todellisuudessa lääkkeillä voidaan monessa tapauksessa häiritä kehon omaa kykyä joustaa ja parantua, usean lääkkeen ristivaikutuksesta puhumattakaan. Myös ruokavaliomme lisäaineilla on suurempia vaikutuksia kuin uskommekaan. Mutta ennen kaikkea ajatuksillamme on valtava vaikutus, ja se on keino, millä voi hallitusti vaikuttaa myös omaan käyttäytymiseen paniikkitilanteessakin.
Maailmassa, varsinkin länsimaissa, on paljon ihmisiä, jotka elävät oman diagnoosinsa vankeina. "Mä nyt oon tällänen, en mä koskaan tuu tästä muuttuun." Käytämme sitä oikeutuksena käyttäytymiselle emmekä ota vastuuta itsestämme. Diagnoosi rajoittaa meitä ja tekee meistä laiskoja. Kukaan ei voi meitä parantaa niinkuin itse, ja hassua, sanotaan, että meillä kaikilla on avaimet oman elämän haasteisiin, ja se pitää oikeasti paikkansa.
Vaikka on herkkä ja inhoaa tiettyjä hajuja, voi niihin siedättyä. Vaikka on pelkoja, voi myös oppia rohkeutta. Ihminen pystyy oppimaan mitä erikoisempia tapoja ja asioita, joita emme aina edes tiedosta. Maneereja ja sijaistoimintoja. Mutta jos kiinnitämme niihin huomiota, ja tietoisesti päätämme vaikuttaa niihin, emme enää toimi kuten ennen, parhaimmassa tapauksessa ollenkaan.
Olen itse viime aikoina päässyt jonkunlaisen muurin yli mitä tulee omaan esiintymisjännitykseeni. Alla oleva kuva otettiin viikko sitten Opintokamu-hankkeeseen liittyvän kuvauspäivän kesken, jossa nykyisin työskentelen. Kuvassa minä ja improvisaatiokouluttajakollegani Markus Kaustell Vaikutusverstaasta vielä energisinä toisen asteen opettajille tulevien opetusvideoiden impro-ohjaajina. (Noin 8 tuntia myöhemmin tilanne oli hyvin erilainen, 11 videon materiaalin kuvauksen jälkeen, energiatasot olivat aivan nollassa, voitte ehkä kuvitella.) Vielä kolme vuotta sitten olisin kyllä kieltäytynyt kauniisti kunniasta, mutta nyt filmattavaksi asettuminen sujui huomattavasti helpommin vaikkei ihan kivuttomasti. Aina pitää vähän mennä omalle epämukavuusalueelleen, tottakai. Se ei ole helppoa, se voi tuntua ylitsepääsemättömältä, mutta se oikeasti kehittää. Uskon, että myös paniikkikohtausten näkökulmasta itseään voi kehittää ja löytää keinoja kohtausten pysäyttämiseksi, jos vain uskaltaa kohdata kasvavan paniikin. Hyvin helposti ihminen kuitenkin alkaa siinä tilanteessa pelkäämään mitä tulossa on, ja ehkä osin reaktio onkin automatisoitunut, mutta enemmän aiempien ikävien kokemusten vuoksi kuin hermostomme. Pelkääminen ei ole läsnäolevaa kohtaamista ja vain lisää paniikkia. Mutta paniikin katsominen silmästä silmään voi ihan oikeasti saada paniikin näyttämään paljon pienemmältä uhalta mitä se oikeasti onkaan. Se voi olla helpommin sanottu kuin tehty, mutta kannustan uskomaan niin. Olen vakuuttunut, että improvisaation avulla on mahdollista lievittää pahempiakin sosiaalisia pelkoja, jos vain avoimesti lähtee kokeilemaan yhdessä tekemistä turvallisessa ympäristössä. Toisin kuin kuvitellaan, improvisaation harjoitteleminen ei vaadi hyviä sosiaalisia taitoja tai varmuutta sosiaalisissa tilanteissa, vaan molemmat taidot itseasiassa kehittyvät tehdessä. Älä siis vaadi itseltäsi liikoja. Sen sijaan, lähde vaan kokeilemaan.
Ole se mitä olet, mutta älä rajoita itse itseäsi.
Olet myös itse se, joka voi sinut vapauttaa.
- Johanna Novák
Kuva: Markus Kaustell, Vaikutusverstas