Turun yliopistossa erityisasiantuntijana työskentelevä professori Nancy Commins teki sen taas. Hän piti meille luennon aiheesta kulttuurisensitiivinen kasvatus, ja hän onnistui jälleen kerran antamaan kuuntelijoilleen uutta pohdittavaa. On todellakin totta, että kun opit muista kulttuureista, opit samalla omasta kulttuurista ja ennen kaikkea itsestäsi.
Tällä kertaa puhuimme esiintymisestä ja yleisön roolista suomalaisessa esiintymistilanteessa. Suomessahan ei ole tyypillistä että kukaan esittäisi kesken esityksen tai sen jälkeen yhtään kysymystä, kysymyksethän voisivat olla ihan tyhmiä! Mutta eikö myös ole noloa, että emme tällöin tietäisi mistä on kyse tai mitä meidän pitäisi tehdä, koska emme ole uskaltaneet kysyä? No, suomalaiset valitsevat ilmeisesti kahdesta nolosta vähemmän nolon ja ovat ennemmin hiljaa, kuin häpäisevät itsensä väärillä tai tyhmillä kysymyksillä. Pelkäämme, että jos kysymme jotain, joka onkin jo sanottu esityksessä tai että kysymällä jotain osoittaisimme, ettemme ymmärtäisi. Voi kamalaa, eikö?! Samaan aikaan oletamme, että muuthan tietysti tietävät asiat, koska heidän ei tarvitse kysyä. Todellisuudessa he ovat samassa veneessä, yhtä tietämättömiä siitä mitä seuraavaksi tapahtuu, toivoen, että kunpa joku kysyisi tarkentavia kysymyksiä. Tiedän tämän, koska olen itsekin syyllistynyt vastaavaan joukkoharhaan.
Nancy sanoi sen ääneen: "Kaikilla on jotain kysyttävää, myös niillä, jotka useimmiten ovat hiljaa. Myös heillä on yhtä paljon annettavaa keskusteluun, kuin heillä, jotka useimmiten ovat äänessä."
Ihanaa, että joku sanoo sen ääneen. Kaikilla todellakin on kysyttävää, mutta osaavatko opettajat tukea niitä hiljaisempia oppilaita oikein, vai aiheuttavatko he toiminnallaan se, että hiljaisista oppilaista tulee vieläkin hiljaisempia?
Pitkään kulttuuriimme on kuulunut, että on parempi olla vaan hiljaa, kuin liikaa kysellä. Vaikenemisen kulttuuriin on kuulunut myös, ettei toisten henkilökohtaisista asioista kysellä liikaa. Vaikka jo meille, 80-luvun lapsille, on hoettu, että "ei ole vääriä kysymyksiä, on vain vääriä vastauksia", ei se ole merkittävästi muuttanut käyttäytymistämme. Ja vaikka nykysukupolvet ovat jälleen astetta avoimempia, edelleen koululaitoksemme onnistuu tappamaan opiskelumotivaation monelta jo alakoulussa ja aiheuttamaan esiintymisjännitystä usealle lapselle ja nuorelle. Itseäni tämä aihepiiri on kiinnostanut jo vuosia:
Mikä aiheuttaa lasten ja nuorten passivoitumisen?
Olen viime vuosina tullut enemmän ja enemmän tietoiseksi oman tunnetilani ja energiatasoni vaikutuksesta muihin. Tunteet tarttuvat, sen näkee konkreettisestikin, eikä se aina ole hyvä asia, jos kyse on liiasta kontrolloinnista. Ikävistä tapahtumista, sanomisista ja jännitteistä jää jälki aivoihimme, alitajuntaamme ja energiavirtaamme.
Lapsi on syntyessään avoin maailmalle. Hän tekee lähtökohtaisesti vain asioita, mitkä tuntuu hänestä hyviltä. Hän leikkii, käyttää luovuuttaan, keksii, kokeilee, epäonnistuu, kokeilee uudelleen ja oppii tärkeitä taitoja. Leikin varjolla hän oppii luovia ongelmanratkaisukykyä ja sitkeyttä, ettei hän lannistu heti. Leikissä epäonnistumisia ei oikeastaan edes tapahdu, on vaan monenlaisia yrityksiä ja luovia ratkaisuja. Jossain vaiheessa aikuinen alkaa kontrolloimaan lasta ja hänen toimintaansa yhä enemmän ja enemmän. Se on tiettyyn pisteeseen asti välttämätöntä tälläisessä yhteiskunnassa missä elämme. Aikuisilla on valta ja vastuu perheen arjen pyörittämisestä ja turvallisuudesta. Liika kontrolli kuitenkin aiheuttaa ennen pitkää sen, että lapsen oma luovuus ja minuus hautautuu kaiken ulkoisen kontrollin ja paineen alle, ja lapsi muuttuu itsestään epävarmemmaksi. Tietämättään aikuinen alkaa muokata lapsen ajattelua sellaiseksi kuin itse on tai kuin itse haluaisi olla. Aikuinen tavoittelee jonkinlaista ideaaliminää, johon osin vaikuttaa myös muut yhteiskunnan normit ja säännöt. Aikuinen tuo lapsen maailmaan ideologian "oikeasta" ja "väärästä", arvostelusta ja arvottamisesta. Ulkoinen kontrolli näkyy lapsen itsekriittisyyden kasvamisena, epäilynä "meniköhän se oikein". Lapsi ei enää heittäydy luovaan toimintaan kuten ennen, vaan alkaa kaivata toiminnalleen jatkuvaa positiivista palautetta; "teit oikein". Tästä palautteesta alkaa muodostua lapsen itsetunnon tukipilarit, vaikka niiden tulisi muodostua lapsen omista onnistumisen kokemuksista, ei ulkoisesta toimintaa ohjaavasta palautteesta. Pahentuessaan ulkoinen kontrolli tekee lapsesta suorittajan, joka vielä aikuisenakin toteuttaa jonkun muun asettamia tavoitteita hyvästä elämästä.
Itsekontrolli on oikeastaan hieman harhaanjohtava termi, sillä alkujaan kontrolli on ulkoa tullut, mutta se vaikuttaa toki sisältä käsin. Sain itse nähdä vierestä kun oman lapseni ulkoa syntynyt itsekontrolli saatiin vapautettua. Lapsi oli alkanut narskuttamaan hampaitaan unissaan, mikä saatiin loppumaan energiahoidon avulla. Lapsi myös silmin nähden vapautui uskomattomalla tavalla, mikä näkyi esiintymiseen heittäytymisenä ja muuna rohkeutena sosiaalisissa tilanteissa välittömästi hoidon jälkeen. Me vanhemmat saimme tästä hyvän muistutuksen olla vaatimatta lapselta liikoja, ja sallimalla elämiseen liittyvän luovuuden myös tilanteissa, joissa aiemmin edellytimme enemmän järjestystä. Olen varma, että myös oma esiintymisjännittäminen syntyi aikanaan ulkoisesti syntyneestä itsekontrollista, niistä ajatuksista, jotka sai minut ajattelemaan "ehkä ideani onkin ihan tyhmä". Samalla tavalla kulttuurimme, jonka takia kuvittelemme esiintyjälle suuntaamamme kysymyksemme tyhmiksi, on ulkoisen kontrollin luomaa. Sen takia omaan esiintymisjännitykseeni auttoi improvisaatio, jossa olen oppinut hyväksymään ensimmäisen mieleeni tulleen idean ja sanomaan ääneen ihan tavallisiakin juttuja, olettamatta enää, että ne olisivat jonkun mielestä ihan tylsiä. Olen oppinut, ettei tarvitse osata sanoa mitään erikoista, mikä on auttanut siinä, että olen pystynyt luopumaan turhasta itsekontrollista. Mutta tämän prosessin olisi voinut tehdä jo huomattavasti aiemmin ja vähän vähemmällä vaivalla, ja siksi tämä asia on hyvä opettajien tiedostaa. Opettajien käyttämillään opetusmenetelmillä on kokonaisvaltaista vaikutusta lapsiin, puhumattakaan niistä sanoista, joita opettaja lapsistaan käyttää - ne voivat jättää vuosikymmenien syvyiset muistijäljet.
Vastaukseni lasten passivoitumiseen on: luovuus ja luottamus.
Ehkä ongelman ydin onkin tematiikassa "väärät vastaukset", joita sanonnan mukaan kuitenkin on; miten niin väärät? Kuka sanoo mikä on oikein ja väärin? Missä silloin on luovuus ja vapaus? Luovuus on leikin perusta ja kaikenlainen ulkoinen kontrolli syö luovuutta. Toisaalta, jos ylipäätään tarvitaan ulkoista kontrollia, ei täysin luoteta. Yhä uudestaan ja uudestaan totean, että hyvän oppimisen edellytys on luottamus, oli kyse sitten lasten kasvattamisesta, opiskelijoiden ohjaamisesta tai koirien kouluttamisesta, ja sama pätee myös vaikkapa mielenterveyden palveluihin, politiikkaan ja hyvinvoivaan parisuhteeseen. Luottamuksen antaminen lisää hyvinvointia kaikkialla. Olen tyytyväinen, että nykyinen POPS pakottaa opettajat antamaan oppilailleen enemmän vapautta ja osallistumismahdollisuuksia. POPS velvoittaa opettajia tarjoamaan oppilaille ilmiöpohjaisia oppimiskokonaisuuksia, joissa oppilaat saavat tutkia ilmiöitä luovuutta käyttäen eikä tehtäviin ole oikeita tai vääriä vastauksia - kaiken kaikkiaan vähemmän kontrollia siis. Lisäksi nykyinen POPS kannustaa enemmän leikkiin, leikillisyyteen ja draamaan kuin edeltäjänsä. Leikki on ehdottoman erinomainen opetusmenetelmä, jota myös improvisaatio on. Improvisaation avulla sekä oppilaat että opettajat voisivat kehittää luovuuttaan ja taitojaan luottaa ja antaa luottamusta - ja olla luottamuksen arvoisia.
Näen improvisaatiolla niin valtavia vaikutusmahdollisuuksia, etten malta pysyä housuissani. Se on yksi syy, miksi en ole ehtinyt blogiani viime viikkoina päivittää, sillä asiat etenevät muissa medioissa nyt vauhdilla ja onneksi myös oikealle kohderyhmälle, sillä aiheesta on tulossa juttu myös huhtikuun Luokanopettaja-lehteen. Stay tuned, jos aihe kiinnostaa sinuakin! Improvisaatiossa minua kiehtoo se, että siinä ei ole samanlaista hierarkiaa, mitä opetuksessa on yleensä, vaan oppilaat ja opettaja ovat harjoituksissa mukana tasavertaisina. Tästä osoituksena alla oleva otos tältä talvelta. :) Todellinen luovuus voi vapautua kunnolla vasta kun stressi ja ulkoinen kontrolli ovat poissa, joten väitän että opettajan valta-aseman laskeminen lisää luovuutta, ja se näkyy improvisaatioharjoituksissa ihan suoraan.
Kuva: Emilia Hintsala (copyright Johanna Novák)
Innokkaimmat voivat koittaa arvata mitä kuvassa tapahtuu. :) Arvauksia siis tulemaan kommentteihin, jos luet tätä!