Näin joulun alla tuon esille teeman, josta heräsi tässä taannoin vilkas keskustelu opiskelijoiden kanssa. Erään demokertani jälkeen jäimme opiskelijoiden kanssa juttelemaan, miten vaikeaa lasten, nuorten ja aikuistenkin on toisinaan pyytää anteeksi. Anteeksipyytäminenhän on loppujen lopuksi ajatellen kohteliaisuus, joka osoittaa, että olemme vain ihmisiä. Anteeksipyytämiseen on kuitenkin latautunut suuri määrä häpeää aiheuttavia tunteita tai reaktioita, jotka kulttuurissamme koetaan jollain tavalla negatiiviseksi, kuten kyyneleet ja herkistyminen. Tehdessämme virheen, jos osaamme astua toisen asemaan, koemme surua hänen menetyksestään, ja pyytäessämme anteeksi virhettämme, koemme häpeää ja syyllisyyttä siitä, mitä teimme. Häpeä ja syyllisyys ovat yksiä kielteisimmistä tunteista mitä ihminen voi kokea, vaikka ne kertovat vain inhimillisyydestämme. Ovatko ne lopulta niin negatiivisia?
Ymmärsin itse anteeksipyytämiseen liittyvän seikan katsoessani nyt 4-vuotiasta poikaani. Hän reagoi aina hyvin voimakkaasti kaikkeen ja myös liikuttuu helposti. Hän on hyvin empaattinen ja herkkä aistimaan muiden tunteita. Aiemmin, jos hän oli tönäissyt veljeään, hän reagoi tiuskaisemalla anteeksi, kuin vain sanoakseen sen sitä tarkoittamatta eikä halunnut katsoa silmiin. Alkuun ihmettelin miksi, kunnes ymmärsin, että hän pelkää omaa reaktiotaan, omaa herkistymistään, omaa häpeäänsä siitä, mitä oli juuri tehnyt. Hän pelkäsi niitä kyyneleitä, jotka olisivat tulleet heti, jos hän olisi katsonut veljeään silmiin, asettunut tämän asemaan ja ymmärtänyt, miten pahalta hänestä tuntui. Hän suojasi käyttäytymisellä itseään. Ja näin tekee moni aikuinenkin, koska anteeksipyynnön aiheuttama häpeä omasta törppöilystä on niin voimakas tunne. Huomaan nyt, että hänen kykynsä asettua toisen asemaan ja itsesäätelytaidot ovat parantuneet. Nykyisin hän osaa pyytää anteeksi hyvin empaattisella äänensävyllä ja helpommin kuin ennen, joten anteeksipyytämisen taito on kehittynyt, kokemusten seurauksena. Virheitä kun meille kaikille sattuu, mutta ovatko ne lopulta niin vakavia, ja valtavan tunnereaktion kanssakin oppii elämään, kun vaan uskaltaa ensin kohdata sen. Sen jälkeen se ei enää olekaan niin valtava mörkö, mitä ennakkoon luulimme, mutta se voi jäädä sellaiseksi, jos lapsi ei saa tukea anteeksipyytämisen harjoitteluun.
Kun seuraavan kerran ihmettelemme ääneen, miksi oma tai naapurin lapsi pyytää anteeksi tiuskaisten, voimme pohtia, voisiko se johtua siitä, että hän pelkää omaa reaktiotaan? Ehkä silloin meidän ei kannattaisi tiuskien pyytää uutta, kauniimmalla äänellä sanottua anteeksipyyntöä, vaan sanoa, että on ihan ok, että tuntuu pahalta jos on tehnyt väärin tai vahingon jollekin toiselle ja antaa lupa niillekin tunteille. Kaikki me teemme joskus mokia, ja se on ihan ok. Syvällä sisimmässään lapsi on tiennyt tehneensä väärin, mutta ei ole kenties saanut lupaa olla virheellinen, lupaa joko itseltään tai muiden asettamilta vaatimuksilta.
Anteeksipyydettäessä ihminen on nöyrimmillään, oman virheensä edessä. Pyytämällä anteeksi, kerromme toiselle omista virheistämme. Se ei ole helppo paikka monelle aikuisellekaan, mikä kertoo siitä, ettemme ole sinut omien virheidemme kanssa. Tässä voimme kuitenkin kehittyä, jos haluamme, ja anteeksipyytämisen taito on yksi tapa kehittyä itsekin onnellisemmaksi.
Miten anteeksipyyntöä sitten voi harjoitella?
Olemalla itselle armollisempi. Olen juuri riittävän hyvä tälläisenä kuin olen. Sanomalla sen, anteeksi, vaikka se tuntuu kuinka hankalalta tahansa. (Katso myös itsemyötätuntoon liittyvä blogitekstini.) Kun hyväksymme epätäydellisyytemme, olemme aidosti empaattisia. Kun arvostamme itseämme, pystymme pitämään huolta myös muista. Vanhempana meidän pitää opettaa lapsillemme, että riittää, että he ovat sellaisia kuin ovat, epätäydellisiä, mutta juuri riittävän hyviä, arvokkaita ja rakastettuja, virheistään huolimatta – tai ehkä juuri niiden vuoksi.
On myös tärkeä toimia itse kuten opettaa. Aiemmin vanhemmat ja opettajat olivat auktoriteettejä, jotka eivät virheitään myöntäneet. Nyt olisi suotavaa osoittaa, että myös me vanhemmat ja opettajat olemme erehtyväisiä. Emme menetä kasvojamme, jos myönnämme sen. Paljastamme todellisuudessa oikean minän ja se voi olla hyvin vapauttavaa. Kuin suuri painolasti olisi pudonnut harteilta pois, sukupolvien odotusten täyttämiset. Kokeile vaikka!
On varmasti helpompi hallita nämä asiat teoriassa kuin käytännössä, sen voi jokainen allekirjoittaa. Uskon kuitenkin, että pienin muutoksin voi keventää omaa oloaan, kun antaa itselleen luvan olla se kuka on ja sallii kaikenlaiset tunteet sekä itselle että muille. Jokaiselle toimii eri tavat, miten tunteita saa purettua ja lukkoja avattua. Itse huomaan saavani apua tunteiden purkuun improvisaatiosta ja luonnossa liikkumisesta. Sen lisäksi esimerkiksi piirtäminen auttaa. Tässä viime joulun opiskelustressin purun lopputulos, jonka saatesanoilla toivotan kaikille oikein hyvää ja rentouttavaa joulun aikaa.
Jälkisanoina, myös musiikin kuuntelu ja mukana laulaminen auttaa vapauttamaan tunteita, jos niitä on jäänyt lukkoon vuosien saatossa. Tämä selvästi toimii monella muullakin, onhan Suomi tunnettu surullisten laulujen ja karaoken luvattuna maa. Tämä Juha Tapion biisi Sannin sovituksena ja Apocalyptican upeasti säestämänä on toiminut minulle voimabiisinä tänä syksynä, sopii jotenkin tähän teemaan tosi hyvin, joten tähän on hyvä lopettaa.
Kelpaat kelle vaan
San. Juha Tapio / Sov. Sanni feat. Apocalyptica
Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
Hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
Parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin
Kertosäe: Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan
Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Ja hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
Hetki vielä kirkas aamu aukeaa
Kertosäe: Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan
Kertosäe: Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan
Ooooo-oooooo
Kertosäe: Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.