Ensimmäistä kertaa pääsin tekemään ns. pitkää improa, jes! Harjoituksissa keskityttiin teatteri-improvisaatioon ja pidemmän stoorin rakentamiseen askel kerrallaan. Sitä ennen kuitenkin, jo lämppäreissä, ohjaajamme toi esille mielenkiintoisen seikan, jota en ollut ennen tehnyt ja jonka koin osuvan juuri sinne herkkään paikkaan, minne tarvitsinkin osuman.
Improssahan sanotaan mokan olevan lahja. Mutta toteutuuko se käytännössä? No, jos moka on selvästi näkyvä katsojillekin, se useimmiten herättää naurua yleisössä, ja näyttelijöissäkin. Mutta toisinaan se voi näyttelijöissä herättää myös nolouden tunteita, vaikka improvisoituun näytelmään ei edes ole käsikirjoitusta. Miksi siis nolostella jotain, mikä syntyi siinä hetkessä? Parhaimmillaan moka voi vaikuttaa tarinan kulkuun niin merkittävästi, että se lisää tarinaan jännitettä, jolloin tarina saattaa jatkua entistä mielenkiintoisempana. Tämän me konkreettisesti harjoituksissa koimme pitkää improa tehdessämme.
Mutta palataampa niihin lämppäreihin. Kuinka moni mokatessaan on ylpeä mokastaan? Ihan yleisesti? Normaalielämässä tuskin kukaan, häpeämme hyvin herkästi virheitämme. Improvisoidessa? Harvempi sielläkään, ja juuri siksi "moka on lahja" teesi ei aina tunnu tuteutuvan käytännössä. Tämän kääntämiseksi toisin päin, ohjaajamme Markus oli kehittänyt lempeän, mutta toimivan tavan.
Kun teimme lämppäreissä virheen, astuimme yleisön eli kanssatreenaajiemme eteen. Otimme katsekontaktin jokaiseen, näytimme tehneemme virheen, mutta teimme sen ylpeydellä. Ja saimme kunnianosoitukseksi arvokkaat aplodit, jotka näin halutessamme itse hiljensimme tyylipuhtaalla kädenliikkeellä. On kyllä paljon mukavempi juhlia mokaamisen lahjaa yhdessä, kuin häpeillä ja harmitella sitä yksin. Aiemmin olemme antaneet mokasta hienot kannustavat aplodit, mutta ehkä niiden sijaan voisikin kiittävät ja arvokkaat aplodit olla oikeasti mokan arvoisia? Joskus tosin myös tarvitaan kannustusta, joten molempi parempi.
Se mikä tästä tekee itselle tärkeän oivalluksen, oli se käytännön kokemus. Minulle on edelleen haastavaa astua ihmisten eteen ylpeällä asenteella tilanteessa, jossa olen hiemankin epävarma mitä olen tekemässä tai pelkään tekeväni mokan. Väitän myös, että niin se on isolle osalle suomalaisista, sillä selvin päin emme ole puheenpitäjäkansaa ja pelkäämme tekevämme virheitä. Lisäksi herkästi asetumme sivurooliin jos vain voimme.
Haastakaa siis ihmiset itseänne, myös vaikka jännittää. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, erityisesti juuri siksi! Tämä treeni haastoi juuri sitä osa-aluetta, mitä minun tarvitseekin treenata, ja voi että nyt tuntuu hyvältä.
Kuva: https://videos.pexels.com/videos/birds-flying-at-sunset-568