Kesäkuun alussa järjestettiin Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi massiivinen ulkona oppimisen seminaari Ulos! Ut! Out!, johon onnekseni osallistuin. Vitsit mitä ahaa elämyksiä jälleen kerran.
Seikkailukasvatuksella on saatu tajuttoman hyviä tuloksia, vähemmällä taloudellisella panostuksella, psykiatrisessa nuorisohoidossa kuin perinteisellä tavalla. Miksi siis ei? Tekemisellä, ulkoilulla, yhteistyöllä, heittäytymisellä ja luottamuksella voidaan saavuttaa mielenterveyttä. Sulkemalla ja rajoittamalla ei voi. (Tämä pätee ihan kaikkien lasten ja eläinten kasvatukseen, alla vinkkivitonen.)
Lisäksi japanilaisissa tieteellisissä tutkimuksissa on havaittu luonnossa olemisella on todettu olevan selvä stressiä laskeva vaikutus jo 15 minuutissa. Miksi et siis ole jo ulkona? Yhteiskunnan näkökulmasta on tosin välillä todettava, ettei vehreyttä aina löydy kaupunkien keskustoista ja lähiöistä, koska vapaat tontit ovat kortilla ja ovat asfalttipihaisten kerrostalokotien pohjaksi kuulemma paljon parempia. Mutta, mikäli päättäjät jatkavat tällä linjalla, hankkiudu luontoon oli se sitten vähän kauempana tai ei. Teet hyvää itsellesi. Kauniit kaupunkimaisematkin rauhoittavat mieltä ja ulkoilu tekee hyvää, oli se sitten kaupungissa tai maaseudulla. Ennen kaikkea, vie lapsesi ulos luontoon. Vanhempana sinulla on suuri merkitys lapsesi luontosuhteen kehittymisessä. Luontosuhteella on suora yhteys esimerkiksi siihen, miten lapsi arvostaa luontoa ja eläimiä myöhemmällä iällään. Itselle tärkeästä yleensä pitää herkemmin huolta.
Tämä aihe on itselleni kutkuttava, sillä ympäristöherkkyydellä ja improvisaatiolla on selvästi paljon samaa. Mitä yhteistä luonnossa olemisella ja improvisaatiolla sitten on?
Tekeminen, luottaminen, eri aistien käyttö, kuunteleminen, heittäytyminen, luovuus, spontaanius, hetkestä nauttiminen... Aitous. Molemmilla on myös terapeuttinen vaikutus. Tästä aiheesta jatkan varmasti vielä pohdintaa.
Lopuksi vielä, vinkkivitosena helppo kasvatusniksi kaikille: jos huomaat kärsiväsi lapsesi kanssa siitä, että joudut komentamaan häntä koko ajan; "älä mene sinne, älä vaan astu siihen, voit vaikka loukata itsesi" tai "mihin olet menossa, pysy tässä äitin vieressä", vähennä komentamista ja katso mitä tapahtuu. Luota! Anna lapsesi mennä ja tehdä, nähdä ja kokea. Jos annat luottamusta, lapsesi mitä todennäköisemmin haluaa olla luottamuksesi arvoinen. Komentaminen menettää hyvin äkkiä merkityksensä, siksi joudut komentamaan aina vain enemmän jos sille tielle lähdet.
Uskalla siis vain luottaa.
Tämä taas pätee myös meihin kaikkiin. Uskaltakaamme luottaa myös itseemme. Ympyrä sulkeutuu.
Kuva: Johanna Novák